20 vuotias, yhden 3v lapsen äiti. Osa-aikatöissä, juuri eronnut.
Eikä mitään selvää hajua muusta.
Mä en varsinaisesti etsi mitään elämäni suurta rakkauden kohdetta, kuten ehkä blogin nimi antaa ymmärtää. Mä etsin sitä rakkautta ylipäätään. Tunnetta. Miltä sen kuuluisi tuntua, miksi mä en tunne sitä. Mitä vittua mun täytyy tehdä, että mä tunnen sen.
Viikko sitten me erottiin mieheni kanssa. Oltiin seurusteltu puolitoista vuotta, ja ajattelin(ajattelen edelleen) että me ollaan yhdessä loppuelämä. Mutta tässä vaiheessa ero oli väistämätön. Mä taistelen päässäni sellaisten asioiden kanssa, joiden selvittämiseen mä tarvitsen omaa aikaa, rauhaa ja vapautta. Toivon, että kun aika on sopiva, me palataan yhteen.
En tiedä, oonko tuntenut rakkautta ketään kohtaan tähänastisen elämäni aikana. Muistaisin varmaan jos olisin. Tunnen empatiaa, kiintymystä, huolta, ihastusta. Kaikkea lämpöistä. Mutta mikään ei tunnu siltä että sitä voisi sanoa rakkaudeksi. Se ei ole sellaista, mistä kaikki puhuu. En tunne sitä edes lastani kohtaan. Hän on mulle tärkein maailmassa, ja kerron hänelle rakastavani, vaikka en oikeasti tunne niin. Rakkaus olisi vieläkin vahvempaa, luulen niin.
Mieheni tiesi minkälaisten asioiden kanssa kamppailen. Rakkauden puute ei ole ainoa. Ihastuin myös muihin, tunsin vetoa toisiin meidän suhteen aikana. Se ei vähentänyt tunteita miestäni kohtaan, mutta ymmärrän että se oli hänelle vaikeaa käsittää. Olen ollut kauan sitä mieltä, että ihmiselle on olemassa useita sopivia elämänkumppaneita, ei vain yhtä kenen kanssa elää koko loppuelämä. Monogamisissa suhteissa kyse on vain siitä, kehen sattuu törmäämään ja kiintymään ensiksi. Monet ihmiset ihastuvat muihin parisuhteen aikana. Se vain usein kielletään, sysätään sivuun ja lopulta unohdetaan. Minäkin yritin tehdä niin. Mutta mieheni luki minua kuin avointa kirjaa. Hän näki, että jotain on vialla, ja pakotti mut puhumaan. Koko tähän eroon johtanut ajatusprosessi lähti käyntiin jo seurustelun ensimmäisen puolivuotisen aikana. Ennen eroa olin viestitellyt pari päivää todella mukavan ihmisen kanssa. Mieheni tiesi tästä. Juttelimme polyamoriasta ja avoimesta suhteesta, ja kaikesta sen ympärillä. Oli helpottavaa löytää ihminen, joka tiesi ainakin jollain tasolla, mitä käyn läpi. Häneltä sain rohkeutta nostaa kissan pöydälle parisuhteessani. Siinä vaiheessa mulle oli selvää, että haluan kokeilla erilaisia juttuja, tutustua ja kokea erilaisia ihmisiä, antaa ihastuksen tulla sitä salailematta. Haluan oppia olemaan rehellinen, ennenkaikkea itselleni. Ensin mies sanoi ymmärtävänsä ja tukevansa mua, haluavansa jatkaa kaikesta huolimatta mun kanssa, uudet "säännöt" hyväksyen. Mutta nukutun yön jälkeen tuli kuitenkin ero. Se mihin alunperin varauduinkin.
Se mihin en varautunut, on kaikki ne mun tuntemukset eron jälkeen. Ensimmäinen päivä oli kamalin. Itkin, itkin ja itkin. Töissä esitin että kaikki on normaalisti, hetkittäin hairahdin uskomaan niin itsekin. Mutta välillä oli käytävä vessassa kostuttamassa silmiä.
Toinen päivä oli piirun verran helpompi. En enää itkenyt joka hetki. Mutta luoja, miten paljon teki mieli perua kaikki sanomiseni ja palata takaisin vanhaan. Tekee edelleen.
Luulin, että tuntisin helpotusta. Mutta ei, se, mitä tunnen, on ikävintä mitä olen ikinä tuntenut. Jätin ihmisen, jonka kanssa haluan edelleen mennä naimisiin. Kamppailen joka hetki itseni kanssa, etten laita viestiä ja peru puheitani. Koska tiedän tarvitsevani tätä. Jos haluan oppia rakastamaan, löytää itseni, mun on otettava oma tila.
Tätä paskempaa oloa ei voi olla. Tästä se voi vain helpottaa.
Mä kirjoitan vain itseäni varten, että saisin päätä selvitettyä. Jos joku tätä eksyy lukemaan, jätä jälki, ois kiva tietää susta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti